Minua on pyydetty tänne todistamaan uskontulostani ja sen tuomasta elämän muutoksesta. Olen Elisa Korpi, olen asunut ja työskennellyt Alahärmässä lähes 30 vuotta. Kotoisin olen Kortesjärveltä, joten voi sanoa, etten ole kovin pitkälle elämässä päässyt, vain 36 kilometrin päähän. Vaikka matka on kilometreissä lyhyt, mahtuu siihen monenlaisia mutkia. Minun elämääni hallitsi pitkään sen täydellisen kumppanin/rakkauden etsiminen; ihmisen, joka pystyisi ratkaisemaan kaikki minun ongelmani. Ja kun mielestäni sopivan löysin, aika äkkiä paljastui, että toinen toi mukanaan samanlaisia ongelmia, samoin odotuksin, että minä ne ratkaisisin. Kun ihminen ei sellaiseen pysty, tietäähän sen: katastrofiin lopulta päädyttiin.

Yksi tällainen katastrofi minun elämässäni sattui v.2014 lopulla. Koko loppuvuosi oli ollut vaikea ja kun vuodenvaihteen yli selvisin, aloin miettimään: tällaistako minun elämäni tulee aina olemaan, yhtä ahdistusta ja pelkoa huomisesta. Mietin kuinka kauan jaksan: vaikka aina oli paha olo, silti joka aamu kokosin itseni, lähdin töihin ja siellä koko päivän näyttelin: minä pärjään, hyvin menee, ei mitään hätää. Eli runon sanoin: ehyttä yllä , sisällä repaleet hymyilyllä peitetään kyyneleet salassa syntyneet, salassa syntyneet.

Aloin pohtia, olisiko jotain muuta tapaa elää elämäänsä kuin jatkuvassa pelon ja ahdistuksen pyörteissä oleminen. Silloin Jumala alkoi kutsua minua serkkuni Tarjan välityksellä. Tarja pyysi käymään ja vei minut tutustumaan erilaisiin kristillisiin tilaisuuksiin Seinäjoella ja lähiympäristössä. Kevään ja kesän aikana me kävimme eri seurakuntien tilaisuuksissa, mutta oman pitäjän kirkkojen kynnykset olivat minulle liian korkeita. Kuinka minä, joka olin aina esittänyt pärjääväni, olisin voinut härmäläisille tunnustaa, että etsin apua ja vieläpä Jumalalta. Siksi, kun minulle kerrottiin Lapualla järjestettävästä Alfa-kurssista, ajattelin sinne voivani mennä; eihän minua siellä kukaan tuntisi.

Aluksi kurssi oli minulle tosi vaikea.Vaikka kaiket päivät puhun töissä ihmisten kanssa, sellainen tilanne, että istutaan ryhmässä ja keskustellaan, oli minulle jännittävä ja pelottava; ääni tärisi, eikä ajatuksia saanut puettua sanoiksi. Muutaman kerran meinasin koko kurssin lopettaa, mutta jokin sai minut kuitenkin aina lähtemään ja lopulta kurssi-iltoja alkoi jo odottaa.

Lokakuun alussa meillä oli Pyhän Hengen viikonloppu, jossa lauantaina oli opetusta Pyhästä Hengestä, rukouksia, keskusteluja ja musiikkia. Päivä oli ihana ja tunsin itseni onnelliseksi. Mutta illalla mennyt elämä alkoi muistuttaa olemassaolostaan: monet vanhat asiat, jotka jo luulin haudanneeni unholaan, alkoivat nousta pintaan ja noustessaan ne repivät auki vanhoja haavoja. Onnellisuus muuttui ahdistukseksi.

Sunnuntain keskustelutilaisuudessa aloin miettiä, miksen minäkin voisi avata sydäntäni ja kertoa asioistani, kun muutkin ryhmäläiset olivat olleet avoimia puheissaan. Niinpä sanoin asian, jota en ollut koskaan kenellekään ääneen sanonut: kerroin kuinka tunsin syyllisyyttä n.10 vuoden takaisesta nuoren 25 vuotiaan työkaverini itsemurhasta: siitä , kuinka minä, joka työpaikalla 8 tuntia päivässä kuukausikaupalla, istuin hänen vieressään,  en pystynyt huomaamaan hänen hätäänsä ja tuskaansa.

Nämä muutamat lauseet repivät aukon minun hyvin rakennettuun suojakuoreeni ja ahdistus paisui valtavaksi. Kotia ajaessani tunsin, etten näe enää  tietä eteenpäin: olin täydellisessä umpikujassa. Perille päästyäni aloin rukoilemaan.

Pyysin että Jumala näyttäsi minulle tien ulos umpikujasta: itkin, rukoilin, pyysin ja anoin ja Jumala vastasi minulle. Hän laittoi minut kuuntelemaan erästä puhetta internetistä ja minä istuin ja kuuntelin ja tunsin kuinka voima virtasi minun sisääni ja paha olo valui kyyneleiden mukana pöydälle. Ja ne sanat jotka minä kuulin; ne vastaukset minun ongelmiini: Syyllisyyteen: se ei haittaa vaikka sinä olisit murhaaja, vaikka olisit tappanut jonkun: Jumala armahtaa sinut silti

Häpeään: sillä ei ole mitään merkitystä, mitä ihmiset sinusta ajattelevat: vain se merkitsee, mitä Jumala sinusta ajattelee.

Illalla Jumala vielä johdatti minut lukemaan Psalmista 34 jakeet 5-7:

  1. Minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle, hän vapahti minut kaikista peljästyksistäni.
  2. Jotka Häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu.
  3. Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa.

Seuraavana päivänä Jumala vahvisti minun uskoani antamalla minun kokea, että hän oli siinä, sillä hetkellä minun kanssani ja sain tuntea Pyhän Hengen laskeutuvan.

-Minun elämäni muuttui kertaheitolla. Koko sen syntien ja syyllisyyden taakka, jota olin vuosikaudet kantanut harteillani, nostettiin yhtäkkiä pois. Jumala pyyhki sanallaan pois kaiken menneen ja tunsin olevani uudestisyntynyt.  Ja vihdoin pystyin uskomaan, että minunkin syntini on anteeksi annettu.

Kuten Raamatussa sanotaan:
Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat,
tulevat ne lumivalkeiksi.
Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,
tulevat ne villanvalkoisiksi.  (Jes. 1: 18)

Jumala myös poisti lukon sisimmästäni; lukon joka oli estänyt minua puhumasta ja tehnyt minusta sosiaalisesti ahdistuneen ihmisen. Lukon tilalle Jumala antoi rakkauden, rohkeuden ja palavan halun saada kertoa Hänestä.

Vaikka elämä ei sitten osoittautunutkaan olevan pelkää ruusuillatanssimista, vaan arki ongelmineen iski pian vastaan monestakin suunnasta; silti tämä tie on ollut helppo kulkea. Nyt voin luottaa siihen, etten ole enää koskaan yksin, vaan minulla on auttaja ja ystävä, jonka puoleen voin aina kääntyä. Voin milloin tahansa laittaa kädet ristiin ja pyytää: Rakas Jeesus, anna minulle voimaa jaksaa tämänkin asian yli.

Ja mikä minulle on myös hieno asia: olen vihdoin pitkän etsinnän jälkeen löytänyt elämääni sen suuren rakkauden, rakkauden joka pystyy ratkaisemaan minun ongelmanikin; rakkauden Meidän Herraamme Jeesusta Kristusta kohtaan.